Jääkuningatar

Eilen aamulla sain puhelun. Soittaja oli kolme vuotta sitten antamieni kissojen uusi omistaja. Hänellä oli huonoja uutisia, Ronja oli menehtynyt munuaissairauteen viime yönä. Oli mennyt viikossa. Onneksi omistaja oli saanut viikonlopun aikana huumaavia kipulääkkeitä ja toivon mukaan Ronja ei poistunut kovin kovien kipujen saattelemana. Oli nukkunut takkahuoneessa Ronjan vieressä, herännyt siihen kun kissa oli aivastanut kolmesti ja sitten menehtynyt. Ei tarvinnut lähteä yksin. Hyvä.

Olen aina lohduttautunut ajatuksella, että jos kissojani oikein kova ikävä tulee voin mennä heitä katsomaan, mutta nyt en enää voi. Se surettaa minua suuresti. Jostakin tämä voi tuntua hullulta, itkeä nyt yhden kissan takia, joka ei ole ollut sinulla edes kolmeen vuoteen, mutta jos olisi tuntenut Ronjan - ymmärtäisi miksi.

Uusi omistajakin itki sitä, että hän on niin kiitollinen kun raaskin kissoistani luopua (Saimilla oli tuolloin allergiaepäilys), ja että ovat saanet tutustua moisiin tapauksiin. Ronja oli heidän kuningattarensa, meille se oli jääkuningatar kuten kaverini häntä tapasi kutsua. Ronja oli viileä kuin viilipytty, mutta hän otti aina jonkun ihmisen niin omakseen kuin vain voi ja en käsitä sitä vieläkään, miten yksi kissa voi moiseen pystyä.

Mikä sitten teki Ronjasta niin ihmeellisen?


Kannoin sen joskus aikoinaan 5kk ikäisenä sylissäni kotiini. Ronja kehräsi koko matkan ja puski leukaani, olimme heti yhtä.




Kävimme aina viemässä roskat ulos niin, että Ronja tuli mukanani olkapäillä. Olimme naapuruston kummallisin näky.

Kavereideni kääriessä asunnossani sätkiä, Ronja oli heti istumassa viereisellä tuolilla, tassu sätkäpaperien tai sätkäpurujen päällä.

Joka kerta kun joku yritti ulos asunnosta Ronja hyppäsi hartioiden päälle.

Se nukkui aina öisin mieheni rinnan päällä.

Aina se jaksoi rähistä linnuille.

Jos olit istunut aloillasi pari tuntia ja meinasit juuri tehdä lähtöä silloin Ronja juuri ilmestyi syliin.

Asuessani vielä yksin, Ronja nukkui aina tyynynyni vieressä, ihan kuin vahtien untani.

Aina kun olin surullinen, tunsin tutun puskaisun jaloissani.

Kerran se putosi asuntoni ikkunasta toisesta kerroksesta. Lähdin paniikissa pihalle katsomaan kuinka sille kävi, mutta kissa olikin kuin ihmeen kaupalla kiertänyt koko kerrostalon ja oli vielä oikean oven takana odottamassa, että mamma aukaseppa ovi ja laske sisälle.

Kuka minua nyt puskee tämän surun keskellä?

Jääkuningattaren muistoa kunnioittaen. 

Pysyt aina mielessäni.