Huomenta.

Kirppistelyt

4e

Yht 12e langat ovat vain rekvisiittaa

Onko meillä mukavaa, onko?

Meillä on vain yksi auto. Mieheni ajelee sillä pääasiassa noin 50 kilometrin päähän töihin. Meillä oli joskus kaksi autoa, kun itse allekirjoittanut kuopusta odottaessaan sai tarpeekseen tämän kaupungin törpöistä bussi kuskeista, jotka eivät tulleet auttamaan viimeisillään raskaana olevaa naista rattaiden kanssa. Me kun asutaan vielä niin tuppukylässä, jossa ei vielä kolme vuotta sitten tunnettu portaattomia busseja. Kun myimme rivarikolmiomme ja muutimme vuokralle keskustaan poistui myös toinen auto käytöstä. Laskimme, että säästimme noin reilu 100e kuukaudessa ja bensat vielä siihen päälle. Olemme olleet ilman toista autoa siitä lähtien. Nyt kun minun töihin menoni lähenee oli meillä keskustelua toisen auton hankinnasta, päätimme pyrkiä olemaan ilman. Katsotaan nyt sitten, miten sujuu, kun työni alkavat. Tähän asti meillä on ollut lasten kanssa helppoa; ruokakauppa, apteekki, neuvola, ensiapu, posti ja kierrätyskeskus ovat kaikki noin 200 metrin säteellä. Ei ole tarvinnut kauaksi kulkea hakemaan maitoa ja roppia. 

Tänä aamuna sitten päätin, että nyt otetaas testi aamu. Kuinkas mamma saa oman pärstänsä kuntoon, lapset rattaisiin, lykittyä ne päiväkotiin ja vielä ehtiä ohi ajavaan bussiin. Kirosin aamulla, kun kuulin sateen ropinaa. Miksi juuri nyt tänä päivänä? Päätin etten anna sateen haitata. Pakko tottua, satoi tai paistoi. Töihin on mentävä. Muksuille vermeet niskaan, itselle reppu selkään, sontsa käteen ja kumpparit jalkaan ja eikun lykkimään. Ehdin istua bussipysäkillä vielä himpun vajaa 10 minuuttia, pelivaraa siis on. On pelivaraa vielä sille jos jommallekummalle iskee kiukkuitkupotkut. Parasta vielä tässä on se, että jos oikein sataa voimme hypätä bussin kyytiin ja ajaa pari pysäkin väliä päiväkotiin, hypätä pois kyydistä ja äiti ehtii vielä hyppäämään bussin kyytiin takaisin, kun se tulee lenkiltään.

Itse bussikyyti oli ahdas. Täynnä hapannaamaisia koululaisia. Ei ollut eläkeläisiä, ei ollut työikäisiä. Ei ollut iloisia ihmisiä, paitsi minä. Paistoin kuin naantalin aurinko kyydissä, kun ehdin. Ja olihan minulla edessäni 4 tuntia laatuaikaa yksin kaupungilla. Teki mieli kysyä vastapäätä istuvalta tytöltä, että 

ONKO MEILLÄ MUKAVAA, ONKO? 

Paluumatkalla repussani oli seiska veikan uutuus värejä, lapsille tarrataulun palkinnot ja kirpputorilöytöjä. Läheisestä kierrätyskeskuksesta raahasin vielä lisää löytöjä. Ja kuinka ollakaan kotiin tullessa aurinkokin rupesi paistamaan.

ONHAN MEILLÄ MUKAVAA, ONON, 

varsinkin kun oma hiilijalanjälki kasvaa täynnä heinää.

Natsi mutsi

"Me ei saada ajaa yksin vielä tiellä" 

Nielaisin tänään kuullessani nämä sanat tyttäreni suusta naapurien lapsien tullessa pyytämään ajelulle. Toisaalta minusta huokui ylpeys, koska muksumme pysähtyivät nätisti auton viereen eivätkä uhallakaan siirtyneet lähemmäksi tietä. Uskoovat! Jihuu! Toisaalta sydämessäni pisti, koska varmasti lapset olisivat olleet mieluissaan ajellessaan tiellä kavereiden kanssa. Mutta kun me ei asuta missään korvessa. Asutaan ihan kaupungissa ja talomme on aivan tien vieressä, joten jo pihatieltä peruuttaessakin saat rukoilla taivaalle, että kumpa nyt kukaan ei perään pukkaisi. Hankalaa, kun on eri ikäisiä lapsia ja perheissä omat säännöt. Mutta pidämme omistamme toistaiseksi kiinni. Koululainen on eri juttu kuin päiväkotilainen.

"Mutku äiti oikeesti!"

Mutku oikeesti, on ne eri juttu.

"Otto kysy nyt sinä. Kysy!"

"Äiti voidaanko me mennä naapureille leikkimään?"

Ette voi. Että mä oon natsi mutsi.

Nyt kelpaa hymyillä.

Vai mitä tuumaatte lasten makuuhuoneen lopputuloksesta?

Rankka viime viikkoinen takana. Mies teloi sormensa töissä alkuviikosta, imaisi hanskan hiomakoneeseen ja palan sormea myöskin. 10 päivää sairaslomaa. Lapset olleet kummissaan ja tuntuvat rupeavan testailemaan taas rajojaan. Uhmat molemmilla pinnassa. Paljon ninnunnannannua ja nynnynnynnyä ja itkua ja tappelua. PUHAKAA SUOMEA! ÄLKÄÄ TAPELKO! ÄLKÄÄ HUUTAKO! -ovat olleet meidän viime viikon mantrat.

Perjantaina otimme päiväkotivapaata ja suuntasimme Kuopioon rautakaupoille pällistelemään kaakeleita ja lavuaareja vessaa varten. Hienoja lamppujakin oli ja minä hypistelin mattoja ja verhoja. Lapset menettivät myös HopLop-neitsyytensä. Voi sitä riemua. Ihme ja kumma palasimme kotiin mukanamme vain anopin ostamat syyskengät Otolle. Oli aika voittaja fiilis.

Lisäksi saimme muistutuksen siitä ettei kaikki elämässä olekaan niin itsestäänselvää. Mutta onneksi haavat parantuvat, vaikka arvet jäävätkin. Ja onneksi se aurinkokin paistaa sumupilven takaakin.

P.S. Töistä soitettiin eilen, luulin että minulla pärähtää viimeinen lomaviikko käyntiin, mutta hiphei, onkin vielä kaksi viikkoa ylimääräistä. 8.10. kutsuukin vasta työt.

Meillä käryää

mutta ei se mitään. 
Se on vain merkki siitä, että maaliviiva häämöttää.

Tunnustus

 

 

Tunnustuksen saaneen tulee:

Kiittää ihmistä, jolta sai tunnustuksen; 
Kiitos VillaMinttu! :)

Tehdä tunnustukseen liittyen postaus. Vastata alla oleviin kysymyksiin. Jakaa tunnustus eteenpäin 10 ihanalle blogille ja tiedottaa heitä asiasta.

Suosikkiväri: vihreä

Suosikkieläin: kissa

Suosikkinumero: seitsemän tai yksitoista
Suosikkijuoma: vesi
Twitter vai Facebook: jälkimmäinen
Intohimosi: no suklaa

Saada vai antaa lahja: antaa, vaikka sisäinen lapsi herääkin lahjaa saadessa
Suosikkikuvio: marimekon kaivo musta-valko-punaisena pysähdyttää aina
Suosikkiviikonpäivä: perjantai 

Suosikkikukka: lupiini

  

Omistan tunnustuksen kaikille ihanaisille lukijoille.

Elossa ollaan. Arki on vain ollut jotenkin hämmentävää, uutta ja pelottavaa ja ihanaa. Paljon omaa aikaa ja rauhassa oloa, joka vaatii totuttelua. Näen lapset aivan eri valossa nykyisin ja ollessani kotona, tuntuu kuin kodiltamme puuttuisi sielu. Lapset ovat kovasti tykänneet tarhassa olosta ja on ihanaa käydä puolilta päivin kaksi virnuilevaa naamaa kotia. Pusutella nukkumaan ja välipalalla kuunnella, mitä kaikkea tänään tehtiinkään. Illalla ei enää ravaamista, vaan nukahtaavat 10 minuutissa, väsyneinä päivästä. 

Illat sitten vähän nahistellaan ja mennään ylikierroksilla. Ennen huusin, nykyisin kehotan ottamaan vaikka kirjan ja katselemaan sitä hetken. Keitän itselleni kupin kahvia ja selitän. Joskus tilanne menee vähän mahdottomaksi ja sitten mennään kovemmalla äänellä arestiin miettimään. Toisinaan annan olla ja keskityn johonkin aivan muuhun, kuten tuohon ihanaan jokapäiväiseen valon kajastukseen Saimin sängyssä.

Tässä on hyvä olla, tästä on hyvä jatkaa. Valmistella mieltä ajatukseen töistä ja siinä sivussa vähän myhäillä tapetoitua huonetta tai laitettuja listoja.