Meillä on vain yksi auto. Mieheni ajelee sillä pääasiassa noin 50 kilometrin päähän töihin. Meillä oli joskus kaksi autoa, kun itse allekirjoittanut kuopusta odottaessaan sai tarpeekseen tämän kaupungin törpöistä bussi kuskeista, jotka eivät tulleet auttamaan viimeisillään raskaana olevaa naista rattaiden kanssa. Me kun asutaan vielä niin tuppukylässä, jossa ei vielä kolme vuotta sitten tunnettu portaattomia busseja. Kun myimme rivarikolmiomme ja muutimme vuokralle keskustaan poistui myös toinen auto käytöstä. Laskimme, että säästimme noin reilu 100e kuukaudessa ja bensat vielä siihen päälle. Olemme olleet ilman toista autoa siitä lähtien. Nyt kun minun töihin menoni lähenee oli meillä keskustelua toisen auton hankinnasta, päätimme pyrkiä olemaan ilman. Katsotaan nyt sitten, miten sujuu, kun työni alkavat. Tähän asti meillä on ollut lasten kanssa helppoa; ruokakauppa, apteekki, neuvola, ensiapu, posti ja kierrätyskeskus ovat kaikki noin 200 metrin säteellä. Ei ole tarvinnut kauaksi kulkea hakemaan maitoa ja roppia.
Tänä aamuna sitten päätin, että nyt otetaas testi aamu. Kuinkas mamma saa oman pärstänsä kuntoon, lapset rattaisiin, lykittyä ne päiväkotiin ja vielä ehtiä ohi ajavaan bussiin. Kirosin aamulla, kun kuulin sateen ropinaa. Miksi juuri nyt tänä päivänä? Päätin etten anna sateen haitata. Pakko tottua, satoi tai paistoi. Töihin on mentävä. Muksuille vermeet niskaan, itselle reppu selkään, sontsa käteen ja kumpparit jalkaan ja eikun lykkimään. Ehdin istua bussipysäkillä vielä himpun vajaa 10 minuuttia, pelivaraa siis on. On pelivaraa vielä sille jos jommallekummalle iskee kiukkuitkupotkut. Parasta vielä tässä on se, että jos oikein sataa voimme hypätä bussin kyytiin ja ajaa pari pysäkin väliä päiväkotiin, hypätä pois kyydistä ja äiti ehtii vielä hyppäämään bussin kyytiin takaisin, kun se tulee lenkiltään.
Itse bussikyyti oli ahdas. Täynnä hapannaamaisia koululaisia. Ei ollut eläkeläisiä, ei ollut työikäisiä. Ei ollut iloisia ihmisiä, paitsi minä. Paistoin kuin naantalin aurinko kyydissä, kun ehdin. Ja olihan minulla edessäni 4 tuntia laatuaikaa yksin kaupungilla. Teki mieli kysyä vastapäätä istuvalta tytöltä, että
ONKO MEILLÄ MUKAVAA, ONKO?
Paluumatkalla repussani oli seiska veikan uutuus värejä, lapsille tarrataulun palkinnot ja kirpputorilöytöjä. Läheisestä kierrätyskeskuksesta raahasin vielä lisää löytöjä. Ja kuinka ollakaan kotiin tullessa aurinkokin rupesi paistamaan.
ONHAN MEILLÄ MUKAVAA, ONON,
varsinkin kun oma hiilijalanjälki kasvaa täynnä heinää.
:-) Meilläkin oli tarkoitus selvitä vain yhdellä autolla, kun jäin vielä kotiin, mutta kappas vaan, mukavuuden haluinen emäntä ei kestänyt kuukauttakaan... Kolmevuotias aloitti kerhon mutta se on sellaisessa paikassa että matka on liian pitkä kävellä, ja busseilla pitäisi mennä kahdella eri, ja siltikin jäisi vielä käveltävää aika matka. Ja tämä siis muutaman tunnin välein, mennen tullen. Ja vielä myöhemmin siihen lisäksi lumihanki ja nuorimmaisen siihen jumittavat rattaat. Joo ei kiitos. Tässä kohdassa maailma ei kyl pelastu muutoin kun mun oma henk.koht. maailma että pääsen kulkemaan eikä pää hajoo.
VastaaPoistaMe onneksi pääsimme esikoisen kerhoon bussilla, mutta kuopuksen kanssa ei kotia asti jaksettu raahautua muutaman tunnin takia. Pyörittiin aina se aika sitten kaupungilla ja jos oikein oli pakkasta, pääsi mummin lämpimään tupaan pakkasta turvaan. :)
VastaaPoista