Välillä se on pienestä kiinni

Äitienpäivä tuli ja meni. Sen jälkeen iski arki vastaan samantien. Aamu alkoi kuudelta kuopuksen kömpiessä äitin viereen. Ei saanut enää jäädä köllimään. 

Syötiin puuroa ja oltiin, imuroitiin ja lähdettiin ulos, käytiin kaupassakin.

 

Sisälle lähtiessä keljutti meidän tulevaa kolme vuotiasta. Sormikkaat olivat kastuneet kuplettien puhalluspuuhissa.

"Ei se haittaa" ei auttanut ollenkaan.

 "Minähän vedän semmoset kilarit!" Lähti sormikkaat pihalle, rappusille jäi toinen kenkä ja lippis. Sukkakin piti repiä pois.

"Käyt itse hakemassa, kun ne sinne jätitkin" toimi vasta kolmen arestin ja yhden housuun pissimiskerran jälkeen ja sain sisälle itkuisen pojan kimpsuineen ja kampsuineen.

Sama jatkuin ruokapöydässä, kun nuudelin pyöritys ei onnistunutkaan. Isompikin väänsi itkua, kun hänen wokkivihanniksien seassa ei ole maissia.

Huokaisen syvään.

Välillä sitä jaksaa vetäistä henkeä ja antaa olla. Välillä on mentävä purtava tyynyä tai mentävä pomppimaan piiloon tasajalkaa. Välillä sitä huutaa kuin hullu. Välillä taas ei voi kun nauraa. Välillä sitä miettii, missä teinkään väärin tai teenkö asiat oikein? Välillä saa kuulla sen olevan vain vaihe, joka menee pois. Tähän tekisi mieli kysyä, että milloin? Silloin kun ne muuttavat pois kotoa? Välillä se on vain liiankin pienestä kiinni itselläkin. Aina ei vain jaksa.

Nyt lasten nukkuessa päiväunille nautin rauhasta, kerään voimia

...ajatellen itseironisesti, en silti vaihtaisi päivääkään pois.

Hullua eikö?

(leikkimökki rojekti käynnissä, emäntä ei voi kun hykerrellä ilosta miten ekologinen leikkimökki tuleekaan; runko purkulavalta, tähän astiset laudat myös purkutavaraa. Äitienpäivänä nautittiin miehen tekemää kakkua, välissä vadelmakermavaahto seosta ja jacky kinuskivanukasta. Että olen ylpeä ja iloinen, kun on tuommoinen tuossa jakamassa ilot ja surut <3 KIITOS!)