Pisto sydämessä

Kävimme tänään viemässä yläkerran remontin purkujätettä kaatopaikalle. Ensimmäistä kertaa elämässä pääsin näkemään kyseisen paikan. Kuvia on tottakai nähnyt, mutta kyllä livenä vaikutus on paljon parempi. Ensimmäisenä kummastelin sitä, miksei siellä haise. 

Podin valtavan huonoa omaa tuntoa peräkärrillisestämme. Eniten minua puistatti maalla peitetyt roskavuoret. Täällä ne on piilossa, jätetään sukupolvien riesaksi. Ja mitä kaikkea ihmiset heittivätkään pois! Olisin ottanut vaikka mitä matkaan sieltä, kuten erään nojatuolin, klappi puutarhatuolit, pihakeinun rungon, sarviksen pesuvadin jnejnejne. Olin aivan varma, että joku oli käynyt mummonsa matonkude-varaston viskaamassa kaatikselle, niin ihanissa omissa värisävykasoissaan olivat kuteet. Hyvät kuteet, noista olisi saanut vaikka meille matot.

Keskustelimme porukoillani kahvipöydässä asiasta. Isäni kertoi katsoneen erään ohjelman, joka sijoittui Kairoon. Siellä yksityiset ihmiset työllistivät itsensä penkomalla ja hoitamalla muiden roskat ja kierrättämällä peräti 80% pois heittettävästä jätteestä, lajittelemalla ja myymällä ympäri maailmaa hyötykäyttöön. Voitteko kuvitella; kahdeksankymmentäprosenttia!! Nykyisin Kairossakin pelaa ulkomaalainen jätefirma ja jätevuoreja kasaantuu ja nekin piilotetaan ja nämä yksityiset ihmiset itkevät työttömyyttään ja tavaran hukkaan heittoa... ja sitten päivitellään vielä ilmastonlämpenemistä.

Veljeni totesi, ettei meidän iska tai veli itse voisi olla kaatopaikalla töissä, kun joka päivä tulisi hirveä traktorin peräkärrillinen tavaraa kotia.

Minua nauratti. Ehkä oma pisto sydämessä onkin vain pihkainen sukuvika. Ehkä meidän ekosydän on vielä osittain vihreä. Ja olihan siitä peräkärrillisestä yli puolet hyvää puutavarajätettä, jonka kaatopaikka kierrättää hakkeeksi. 

Ehkäpä.

Huomenna reissuun Lahteen, että terve vaan! 

Pssst. 29.8. minulla alkaa ensimmäinen kesäloma sitten yli kolmeen vuoteen! Aika mukavasti alkaa töihin paluu!