Muutoksia ilmassa

Eilen kävimme tutustumassa päiväkotiin. Saimme kysymyksiä ja toteamuksia. 

"Mistäs lapset siirtyvät, missä he ovat olleet aikaisemmin hoidossa?" 

"Eivät missään, kotoa ihan tupsahtavat tänne."

"Olettepa te niin nuoria!" 

Hassua, välillä -kohta kaksikymmentäviisivuotiaana- tunnen itseni ikälopuksi.

Saimi mökötti aluksi. Tylsää kierrellä ja katsella paikkoja, kun leikkikavereita olisi niin paljon. Lopulta hoitotäti keksi leikin jonka tyttökin kelpuutti. Pian äiti tyrkittiin pois paikalta. Nielaisin.

Nuorempi löysi ison kasan dubloja, oli onnessaan touhutessaan yksin ja rauhassa, aivan kuin kotonakin. Nuorempi vaatii ehkä vähän aikaa, ennenkuin löytyy porukasta kaverinsa.

Ulos mennessä esikoinen oli jo nätisti jonossa odottamassa menoa, kerhossa opittua. Nuoremmalle oli hieman vaikeampaa. Otto oli jonotuksesta eri mieltä, mutta kyllä se sen vielä oppii aikanaan.

Paljon oli iloa pienistä vessanpöntöistä ja lavuaareista ja siitä, että päiväkodissa on pieni uima-allas!

Jututtaessamme johtajaa lapset olivat jo hoitotätien kanssa pihalla tutustumassa, juoksemassa muiden mukana. Ihana oli katsella, kun kaksi tyttöä toistuvasti lähestyivät esikoista. Harmikseni häntä kiinnosti enemmän pihan laitteet kuin uudet kaverit.

Kotona kerrottiin, mitä kaikkea hoitotäti oli kertonut, että talvella pihalle tulee luistelurata. Kyseltiin vähän väliä

Mitä päiväkodissa nytten tehdään?

Sitten esikoinen könysi. Syliin, kainaloon, viereen. Koskaan ei ole äitiä ollut ikävä, eikä sylissä ole saanut pitää. Nytkö se sitten jo alkoi, tutustumispäivänä.

1.9. sitten lähdetään. Tarvittaessa äiti jää kaveriksi. Aloitellaan pari viikkoa vain puolikkaalla päivällä, siirtyen sitten kokeilemaan päiväunia ja loppupäivää päiväkodissa. Ja sitten syyskuun viimeisellä viikolla se iskee. 

Se työarki.

Illalla sängyssä olin luottavaisin mielin. Täähän menee hyvin. Sitten tajusin, että esikoinen jo viisi. Ensi vuonna jo eskari ja kohta se menee kouluun. Pitää rueta opettelemaan vähän pikkuhiljaa yksin oloa, ja koulumatkaa jota on yli 3km. Nielaisin taas.

Miten jokin asia voi tuntua niin helpolta ja vaikealta yhtäaikaa?